Joogakupla puhkeaa! Pelkojen kohtaamista eri tilanteissa

Kahden superintensiivisen joogaviikon jälkeen paluu kotiarkeen tuntuu omituiselta. Nautin täysin siemauksin jokaisesta hetkestä Kaliforniassa astangajoogan elävän legendan Tim Millerin intensiivikurssilla. Juuri kun olin päässyt hyvään joogavireeseen – löytänyt bandhat ties monettako kertaa, taaksetaivutuksissa pääsin yhä syvemmälle ilman kipua, pystyin varauksetta yhtymään oudoilta tuntuviin joogalauluihin eli bhajaneihin, sanskritin salat alkoivat aueta, aamuiset pranayama eli hengitysharjoitukset tuntuivat siedettäviltä – niin kaikki olikin jo lopussa. Joogakupla oli puhkeamassa!

Niin kuin päivä pimenee yöksi, niin myös joogakurssin intensiiviset päivät vaihtuvat kohta taas arkirutiineiksi.
Niin kuin päivä pimenee yöksi, niin myös joogakurssin intensiiviset päivät vaihtuisivat kohta taas arkirutiineiksi.

Kurssin epävirallisia päättäjäisiä juhlittiin Encinitaksen Moonlight Beachilla. Auringon laskiessa Tyynenmeren horisonttiin tuntui haikealta sanoa hyvästi kaikille tutuiksi tulleille kurssikavereille, avustajille ja ennen kaikkea opettajalleni Timjille. Hänen ansiostaan olin päässyt jälleen kerran joogan hurmaavaan maailmaan sisälle. Mieltäni kaiversi pelko siitä, että pystyisinkö pitämään joogaharjoitukseni samalla tasolla myös kotona. En olisi halunnut poistua ihanasta joogakuplastani takaisin kotiarkeen. Elämä kuplan sisällä maistui makealta, tuntui turvalliselta ja tarkoituksenmukaiselta, elämä kotona tuntui pelottavalta.

Paluulennolla oli jonkin verran turbulenssia, mikä aiheutti minulle pelon tunteen. Järjellä ajateltuna tiedostan, ettei ole mitään hätää – olen kokenut useita turbulensseja ja aina kone on laskeutunut turvallisesti maanpinnalle – mutta tunnen silti voimakasta pelkoa koneen kieppuessa ilmakuopissa. Aika pysähtyy ja lasken mielessäni minuutteja siihen kunnes koneen laskutelineet koskettavat taas maanpintaa. Yleensä turbulenssin aikana katson elokuvaa, kuuntelen musiikkia tai yritän lukea, jotta ajatukseni ovat jossain muussa kuin pelon tunteessa. Tällä kertaa kokeilin kuitenkin jotain aivan muuta.

Yön pimeydessä tuhansien kilometrien korkeudessa aloitin joogakurssilla oppimani pranayama-hengitysharjoituksen, joka kestää noin puolisen tuntia. Harjoituksessa kohdistetaan huomio hengityksen kolmeen eri vaiheeseen: sisäänhengitykseen, uloshengitykseen ja hengityksen pidättämiseen. Sisäänhengityksen aikana kehon yläosa täytetään pranalla eli uudella elinvoimalla ja uloshengityksellä poistetaan apanaa eli vanhoja kuona-aineita. Hengityksen pysähtyessä sisäänhengityksen jälkeen kehossa on siis paljon pranaa ja vastaavasti uloshengityksen jälkeen keho on täysin tyhjä.

Vierivä kivi ei sammaloidu!
Vierivä kivi ei sammaloidu!

Itselleni vaikeinta on pidättää hengitystä juuri uloshengityksen jälkeen eli kehon ollessa aivan tyhjä. Tällöin kohtaan voimakkaan pelon tunteen ja automaattisesti tekee mieli hengittää heti keuhkot täyteen ilmaa. Mitä sitten pelkään? Pelkään, että elämä loppuu ja tekemäni uloshengitys on viimeinen laatuaan eli kuolen tässä ja nyt. Järjellä ajateltuna tiedän, etten tule kuolemaan kesken hengitysharjoituksen, jossa itse hallitsen omaa hengitystäni, mutta tyhjyyden tunne kehon sisällä tuo mukanaan voimakkaan pelon tunteen.

Onneksi on olemassa apukeinoja pelon kohtaamiseen. Pranayama-harjoituksessa tulee hengityksen pysähtyessä vahvistaa uddiyana bandhaa eli alavatsalukkoa ja lausua mielessä itselle sopiva mantra kuten ”Om Namah Shivayee”. Tällöin huomio kohdistuu ensiksi fyysisen kehon toimintaan eli mula bandhaan ja toiseksi mantraan, joka täyttää ajatukset. Näin ollen pelon tunteelle ei jää enää tilaa kehossa eikä mielessä. Tällöin olo helpottuu, kun huomaa hallitsevansa mielensä ja itsensä. Näitä samoja apukeinoja: bandhoja ja mantraa opin käyttämään myös asanaharjoituksessa.

Tim Miller (vas.) näyttää mallia nuoremmalle polvelle Pincha Mayurasanassa.
65–vuotias Tim Miller (vas.) näyttää mallia nuoremmalle polvelle Pincha Mayurasanassa Ashtanga Yoga Centerissä.

Ohjatuilla tunneilla saatoimme välillä viipyä jossakin asennossa ikuisuuden. Selvitäkseni useamman minuutin päälläseisonnasta aloin voimieni huvetessa lausumaan mielessäni astangajoogan alku- ja loppumantraa hengitykseni tahdissa. Näin selvisin huomaamattani mahdottomalta tuntuvasta suorituksesta olla pitkän aikaa ylösalaisin. Sen sijaan että olisin hokenut itselleni: ”Apua, en jaksa, en osaa, pakko tulla alas!”, kohdistin huomioni siihen mitä osaan eli hengitykseen ja mantraan, jolloin mieleni pysyi rauhallisena ja tunsin hallitsevani tilanteen.

Ensimmäisissä pranayama-harjoituksissa en pystynyt pidättämään hengitystä kovinkaan pitkään uloshengityksen jälkeen ja samalla myös sisäänhengitys tyhjään kehoon tuntui mahdottomalta. Tim Millerin teorian mukaan hengitystä tarkaillemalla saamme tietoa itsestämme. Minun tapauksessani en pelännyt kuolemaa, vaan elämää, koska sisäänhengitys eli elinvoiman vastaanottaminen tuntui mahdottomalta; ”You are not afraid of dying, you are afraid of living.” Jos taas uloshengittäminen olisi ollut minulle vaikeampaa kuin sisäänhengittäminen, niin tällöin en olisi halunnut päästää irti elämästä ja kohdata kuolemaa.

Timjin sanat upposivat syvälle ja osuivat naulan kantaan. Kurssin alkaessa olin haluton kohtaamaan elämäni, sillä en ollut arkeeni tyytyväinen. Ainainen kiireen tunne ja saamattomuus ahdistivat minua. Halusin kovasti muutosta arkeeni, mutta en vain tiennyt minkälaista. Nyt kotimatkalla lentokoneen kieppuessa turbulenssissa huomasin hengitykseni muuttuneen: sisäänhengitykseni sujui lähes vaivattomasti. Olinko siis valmis kohtaamaan kotona odottavan elämäni ja sen arkirutiinit? Vai oliko elämäni kenties muuttunut?

Yoganandan perustamassa meditaatiopuutarhassa on helppo hengittää ja hiljentyä.
Yoganandan perustamassa meditaatiopuutarhassa on helppo hengittää ja hiljentyä.

Toivon vastauksen molempiin edellä mainittuihin kysymyksiin olevan ”kyllä”. Toivon pystyväni kohtaamaan arkiruutiinit uudessa valossa ja muuttamaan niitä haluamaani suuntaan nyt kun vihdoinkin tiedän mitä muutoksia haluan arkeeni. Ja elämäni todellakin muuttui kahdeksi viikoksi juuri sellaiseksi kuin haluaisin sen olevan: selkeä päivärytmi, jossa joogaharjoitus tapahtuu yhdessä muiden kanssa. Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan, eikä makeaa kannata ahmia mahan täydeltä.

Joogainnostukseni ei jätä minua rauhaan. Kuvittelin saaneeni kahden viikon intensiivikurssin aikana joogattua joogakiintiöni täyteen pitkäksi aikaa, mutta olen jo nyt googlannut kaikki loppukesän ja syksyn kiinnostavat joogakurssit, joille haluaisin osallistua. Onnekseni huomasin Timjin tulevan Eurooppaan opettamaan sekä heinä- että syyskuussa 2015!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: